Kun viimeisimmät kymmenen vuotta olin unelmoinut Yhdysvalloista, työstä josta todella pitäisin ja ympärivuotisesta lämmöstä, en olisi ikinä uskonut, että tämä kaikki olisi vain sähköpostin päässä.
Niin helppoa se oli. Ensin kuitenkin jotain itsestäni.
Koko elämäni olen asunut Etelä-Suomessa rannikon tuntumassa ja maaseudun elo on sekä tuttua, että lähellä sydäntä. Elämä eläinten ja peltojen keskellä on rakasta, mutta tiedän myös miltä tuntuu asua kerrostalossa keskellä kaupunkia ilman, että tuntee yhtäkään ihmistä samasta rakennuksesta.
Lukiossa opiskelu taasen on ollut mukavaa, vaikken kovin ahkerasti paikan päälle ole koskaan vaivautunut. On tosin ollut upeita hetkiä sellaisten opettajien kanssa, joiden opetusta voisi kuunnella päivästä toiseen, kysellen kaikesta mitä mieleen tulee, aina saaden vastauksia kysymyksiinsä. Sääli vain, että tahdonvoima vähemmän kiinnostavilla tunneilla istumiseen on ajoittain ollut vähissä. Laiskuuttahan siitä voi syyttää, samoin kuin voi siitä, etten koskaan ole viihtynyt oikein missään työssä, vaikka kokemusta kaikenlaisesta onkin vuosien saatossa tullut.
Tavoitteena on siis ollut myös saada työ, josta todella nauttii ja johon herääminen on palkkio, ei kuluttava velvollisuus. Niin paljon näkee ihmisiä, jotka vuodesta toiseen puurtavat työpaikallaan kokien palkkapäivän olevan ainoa kohokohta koko toimenkuvassaan. Ei raha minulle niin merkitse tässä elämässä, että olisin valmis raatamaan vain sen vuoksi päivästä toiseen.
Tietenkin tahdon myös tarjota rakkaalleni kaikkea sitä, mitä hän tahtoo, elää elämääni hienossa talossa ja olla kaupassa miettimättä ostanko vessapaperia vai leipää. Uskon vain vakaasti, että voin yhdistää tämän kaiken. Tehdä työtä jota todella rakastan ja siinä samalla myös elää taloudellista riippumattomuutta. Tahdon elää sellaista elämää, josta voin olla ylpeä. Tehdä työtä josta voin puhua ylpeänä, kokien tekeväni jotakin tärkeää. Tahdon, että kun vuosien päästä yläasteen luokkakokous tulee lähemmäksi, voin kertoa tehneeni jotain todella merkityksellistä ja hienoa. Tahdon, että voin sanoa todella eläneeni unelmaani.
Työn ohella toinen unelmani on aina ollut päästä Yhdysvaltoihin harjoittamaan tälläistä työtä. Ehkä olen idealisti, mutta unelmat mahdollisuuksien maasta, miljoonista maahanmuuttajista ja kaikesta siitä, mitä maa on ihmisten mielissä ja sydämissä on uponnut minuun kuin ne tarinat ilmaisesta maasta, tulevaisuudesta ja onnesta aikoinaan upposivat kaikkiin niihin eurooppalaisiin, jotka tavoittelivat parempaa elämää. Ja sitä minä todella aion itsekin tehdä, tavoitella parempaa elämää.
Ilmasto Suomessa on myös luotaansatyöntävää. Kylmyydessä värjöttely suurimman osan vuodesta ei ole asia, joka liiemmin minuun vetoaisi. Luonto on ajoittain hyvinkin kaunista, ja lumikin on silmälle miellyttävää kun sitä katselee jostain missä on lämmintä. Ei haittaa, jos talvi on hetken ja tulee yhtä nopeasti kuin on saapunutkin, mutta kun puoli vuotta tarvotaan vuorotellen loskassa ja mudassa, hampaat kalisten pimeässä, alkaa minun mittani täyttyä.
Joten taas yksi ranskalainen viiva elämäni "To Do"-listaan.
Ensimmäisen kerran sain todella tuntea millaista on tehdä työtä jolla todella on tarkoitusta, kun syliin iskettiin sammutusvaatteet ja kypärä. Ei ole sen jälkeen mikään tuntunut enää samalta enää koskaan. Kuten infokentässä totesin, olen vapaaehtoista uraa luonut Länsi-Uudenmaan Pelastuslaitoksen eri sopimuspalokunnissa rannikon aluuella. Sinivilkut ja defibrillaattorit olivat minulle työtä jossa on jotain todellista ja arvokasta siitä hetkestä kun ensimmäistä kertaa paloasemalle kävelin. Vaikka yöt läpeensä käärisi letkuja metsässä tai kädet taskuissa seisoisi kylmässä tunti toisensa jälkeen odotellen käskyä, on tunne siitä, että saa todella tehdä jotakin oikeaa, jättänyt jälkensä. Kun on yöllä istunut paloautossa kiitäen kohti päällä olevaa elvytystä, tietäen joka hetken olevan tärkeää jonkun toisen ihmisen rakkaalle, miten aamulla jaksaa enää herätä ja palata istumaan työpaikalle, kestäen asiakkaita ja yrittäen ansaita leipäänsä työllä joka ei mitenkään muuta kenenkään elämää, eikä muutenkaan vaikuta mihinkään? Myös ajatuksena vapaaehtoisuus palo- ja pelastustoimessa tekee vaikutuksen. Siinä on minusta suunnatonta arvokkuutta, että on ihmisiä, jotka korvauksetta heräävät yöllä piipitykseen ja rynnistävät kohti paloasemaa tietämättä yhtään mihin joutuvat ja kuinka pitkäksi aikaa. Tämä kaikki mitenkään väheksymättä ammattipalomiehiä, sellaiseksi tässä itsekin tavoitellaan.
Noh, kuten tässä kohtaa varmasti arvataan, olen löytänyt yhden työn jota todella tahdon tehdä. Tosin arjen elämä vielä hetki sitten oli kovin kaukana tästä unelmasta. Ei VPK:lla pysty täälläpäin itseään eikä tärkeimpiään elättämään, on maksettavana kaikkea vuokrasta puhelinlaskuun, joten muita, tylsiä ja tavallisia töitä on pitänyt ohella tehdä. Ja jos ihminen joka päivää kiroaa elämäänsä, tulee raja vastaan jolloin ei enää jaksa. Tästä sitten pääsemmekin blogin aiheeseen.
Pimeänä iltana tietokoneen äärellä pohdiskelin hiljaa, että tuleekohan itsestäni ikinä mitään siitä, mitä niin palavasti toivon. Katselin internetin ihmemaailmasta erilaista palo- ja pelastusalaan liittyvää materiaalia, ja ajattelin kokeilla onneani.
Kirjoitin googlen hakuun yksinkertaisesti "fire department" ja siirsin osoittimen "hae"-nappulan päälle. Klikattuani etsiskelin erilaisia paloasemia muutamilla kriteereillä ja otin rekrytointisähköposteja ylös. Muutamat osoitteet kerättyäni näpyttelin pitkän sähköpostin unelmistani ja tavoitteistani, liittäen mukaan kokemukset ja koulutukset ja survaisin lähetä-nappia.
Seuraavana iltapäivänä, eli työpäivän alkua itärannikolla, alkoi sadella sähköposteja ja puhelinsoittoja kaukaa atlantin takaa. Heihin kuulemma oli kolahtanut teksti unelmista ja haaveista, ja se oli menoa sen sileän tien. Jouduin ihan valitsemaan tarjolla olevista vaihtoehdoista mieluisimman.
Lentolippu kourassa nyt ihmettelen. 21. päivä toukokuuta kello 08.00 lähtee lento Helsingistä Heathrowin kautta Baltimore-Washington Internationalille. Lopullinen kohde on Engine and Truck Company 9, Prince George's County Fire Departmentin alaisuudessa, Bladensburgin pikkukaupungissa keskellä Baltimore-Washington metropolia. Perillä saan oman huoneen asemalta, henkilökohtaiset varusteet ja seuraavana maanantaina aloitan elämään unelmaani. Unelmaa, josta voin todella olla ylpeä.
