Näin junassa matkalla takaisin etelään voi mies miettiä mitä tulikaan tehtyä. Yö kulkee ikkunoissa, ja musiikki pauhaa luureista. Repussa olevassa pelastuslaitoksen paidassa haisee savu vahvana ja hymy on korviin saakka. En saattanut uskoa mitä kaikkea tulisin näkemään saadessani veljen kanssa idean lähettää tiedustelu mahdollisuuksista varallaoloon hiihtoloman sesonkien aikaan Kittilän VPK:lle Lapin Pelastuslaitokselle. Ennenkuin huomasimmekaan, olimme Aurora Borealis Expressissä matkalla kohti napapiiriä. Kai Lapin lumo osui ja kovaa. Tunturien kauneus loputtomien lumisten metsien kera oli jotain sellaista, mitä ei ymmärtänyt. Ja vielä enemmän, se vastaanotto jonka sai kokea paloasemalle saapuessaan. Aurinkoiset hymyt ja avosylin tervetulleeksi toivottaminen. Pelastusalalla vallitsee sellainen veljeys joka pitää kokea, sillä muuten sitä ei ymmärrä. Ulkopuolinen ei saa koskaan kokea sitä toveruutta, jota paloasema voi tarjota alan kulkijalle. Vaatteiden ja varusteiden luovuttamisen jälkeen asetuimme Sirkan paloaseman valmiushuoneisiin odottamaan sitä mitä varten olimme tulleet. Moneen kertaan tarkastin, että kypärän handsfree on valmiina, että puukot ovat taskussa ja väliasu viikattuna viereen. Aseman kellot eivät yön aikana vinkuneet, mutta seuraavana aamuna lähdimme tutustumaan seutuihin Land Cruiserilla. Pakkanen puri kovaa etelän miehiä, mutta onneksi henkeäsalpaava kauneus piti mielen lämpimänä. Suu auki tuijotin päivänvalossa nousevaa Levitunturia ja sitä ympäröiviä mahtavia näkymiä. Kyllä kotimaassanikin on jotain sanomattoman kaunista ja puhdasta jota on vaikea kuvailla. Launtaipäivä kului asemapalvelusta suorittaessa ja välineistöön tutustuessa ja illalla tietokoneella roikkuessa. Asetuin nukkumaan valmiushuoneeseen ja surffailin kännykällä nettiä. Savu kakkosen VIRVE-puhelimen asetin yöpöydälle.
"Hälytysilmoitus, pelastuslaitos Kittilä, Asemat Kittilä, Sirkka ja Raattama. Rakennuspalo, keskisuuri..."
Nousin sängystä ylös tikkana ja samassa aseman kellot rävähtivät soimaan herättäen veljeni. Katsoimme toisiamme ja sanoin, "Noniin, nyt se tuli. Meitä tarvitaan."Niin. Meitä tarvitaan. Se tunne kun kävelee käytävää pitkin veljensä kanssa radion pauhaten toistoa tehtäväilmoituksesta. Nyt jossakin on hätä, ja asialle on tehtävä jotakin. Lainaan tässä erästä suurta kirjoittajaa, mutta kunpa jokainen saisi kokea sen. Määrätietoiset askeleet ja itsevarmat katseet. Se tunne on sellaista, jota ei voi selittää. Varusteiden pukeminen päälle ja ajoneuvohalliin. Katsoin hymyillen veljeäni silmiin ja sanoin "hoidetaa tää". Esimies, kolmonen ja kuljettaja astuvat autoon ja niin Sisu ampaisee matkaan yöhön. Savusukellusvarusteiden tarkastaminen ja varmistaminen siitä, että jokainen pikkukilke on mukana ja radio on valmiina. Avaan pulloventtiilin veljeltäni ja hän avaa minun. Suhina kestää sekunnin.
Muutaman minuutin ajo kohteeseen ja kurvaamme parkkipaikalle. Huomaamme, että hälytys ei ole turha. Savua ja liekkejä toisen kerroksen seinästä läpi.
Savusukellusta, tunkeumista, etsintää ja raivaamista. Koko värisuora. Tunnit vierivät ja aamulla työpäivän puolella jo palaamme asemalle. On outo tunne istua alas suihkussakäyneenä ja käyttää tovi muistelemiseen veljen kanssa. Kahdeksan tuntia taaksepäin ja käsikopelolla matkasimme eteenpäin paineilman voimalla savuisessa alppitalossa. "Näkyykö liekit? Onko siellä makkarissa ketään?" Moottorisaha pilkkoi seinää parvekkeella liekkien puskiessa vastaan ja noki lensi jälkiraivauksessa. Olo sellaisen jälkeen on mahtava. Joka paikkaa särkee, mutta tietää eläneensä ja mikä vielä parasta, savuparina oli oma veli. Se on kokemisen arvoista. Vuorokaudet vierivät ja jokapäiväisten tehtävien suorittamisen ohella tuli tutustuttua kelkoilla ja mönkijöillä alueeseen. Paikallistuntemus nousi joka päivä ja sinivilkku-Nissanilla ajaessa kauppaan tuli suhattua siksakkia ja painettua kadunnimiä mieleen. Iltaisin tutustumista yöelämään ja paikallisten kanssa ajanviettoa. Näin myös poroja, mutten yhtäkään jääkarhua. En koskaan osanut odottaa näin mahtavaa kokemusta. There is no business like rescue business.
Lappi jätti minuun jäljen joka ei häviä. Uudet tuttavuudet olivat sydämellisiä ja minulla oli suunnaton kunnia työskennellä sellaisen esimiehen, Yksikönjohtaja L:n, alaisena jonka jokainen teko uhkui kaikkia pelastustoimen arvoja. Tämä mies saa osakseen minulta ihailua ja rajatonta kunnioitusta. Mitä nöyrimmin myös kiitän ohjauksesta, käskyistä ja kärsivällisyydestä, sekä kunniasta saada työskennellä hänen alaisuudessaan. Suuret kunnianosoitukset myös Kittilän VPK:lle, Lapin Pelastuslaitoksen Kittilän viranhaltijoille ja Suomen Lapille. Olen elämää suurempaa kokemusta rikkaampi, tietoa ja taitoa sisäistänyt ja mikä tärkeintä, oppinut jotain suurta ja kaunista, rakastamaan Suomen Lappia koko sydämestäni, sen mittaamatonta kauneutta ja muistutusta toisenlaisesta elämästä.
Vanhempi Sammutusmies Vähäkylä, Levi 31 Savu 2, kumartaa yhden syvimmistä kumarruksistaan koko elämänsä aikana. Tämä ei jää tähän.
"Herra Esimies, näkyviä liekkejä tulee tuosta hormin vierestä."
