Hyvää Joulua!

Ja onnellista Uutta Vuotta, kunhan se tänne ehtii. Juhlapyhien tulee olla myös turvallisia, joten olkaapa varovaisia.

Yeah.

Kuulkaas pojat.

Brandon the Paramedic

Aseman kantapeikko, dalmatialainen Brandon etsii kotia. Yksi kauimmin asemalla asuneista, Vince Pickel meni naimisiin ja muutti vaimonsa kanssa omaan kotiin, ja Brandon ei ilmeisesti sitä kestänyt, sillä Vince oli aina ollut hurtalle tärkeä.

Toisin kuin ennen, jolloin koira ei välittänytkään asemasta, jatkuva vinkuna, moottoriäänet ja muut paloaseman kolinat tekevät Brandonin hermostuneeksi. Raukka ei saa unta, on levoton ja pahinta kaikista, tekee jotakin mitä ei ole ikinä tehnyt. Brandon lähtee reissuille aseman ja sen pihan ulkopuolelle. Vilkkaaseen kaupunkiin.

Aseman väki epäilee, että hän epätoivoissaan etsii Vinceä. Koira käyttäytyy muutenkin heti normaalisti kun Vince joskus asemalla piipahtaa.
Toivottavasti joku aseman väestä ottaisi Brandonin kotiinsa, sillä jossei koira paloautoja ja asemaa kestä, lienee hyväksi päästä rauhallisempaan asuntoon.


Tälläisiä vähän surkumpia uutisia päivittelen.

Ikkunapaikalta.

Edellisen tekstin kommenttiosioon oli toivottu lisää videoita takapenkiltä. Sitä saa mitä tilaa.

US Parkway, Motor-Vehicle Accident



Matkalla kohteeseen.


Rintakipupotilas.

Veljekset

Enpä oikein mitään ihmeitä saa kirjoiteltua nytten. Sen voin sanoa, että kylläpäs mä vaan sitten tykkään paloautoista, eihän sille mitään mahda. Kivoja kuvia voin tarjota. Vähän teatraalisempaa materiaalia, tosin.

Viiu viiu piipaa piipaa. Velihän tuo nutipää.

Tarkoitusta ja tärkeyttä.

Kuten aikaisemmin jo totesin, on minulle pelastustoimessa sitä jotakin joka saa minut jaksamaan ja nauttimaan siitä, mitä teen. Eikä elämä paloasemallakaan ole mitenkään vastenmielistä, päinvastoin. Monilla työpaikoilla tulee näyttää kiireiseltä kello neljään saakka vaikka hommat olisi jo hoidettu kahden hujakoilla. Mappeja pyöritellessä, tuolilla hyppiessä ja edestakaisessa ravaamisessa muiden iloksi palaa hermot ja työmotivaatio. Asemalla yhdeksän aamun rutiini oli kahdeksalta tarkastaa varusteet autossa, huolehtia ambulanssin laatikoiden täyttymisestä ja sen jälkeen pystyi menemään takaisin sänkyyn lorvimaan. Itse jopa suoritin aktiviteetit yleensä aamuyön tunneilla joltakin tehtävältä palatessa ja näin ollen ei tarvinnut herätä kahdeksalta uudestaan.

Ei sillä, että tahtoisin pelkästään lorvia, vaikka enpä sellaisesta työstä valittaisikaan, vaan se, että tarpeelliset askareet hoidetaan ja työ tehdään kun se on tehtävä ja sen jälkeen voidaan vaikka makoilla paidatta sohvilla kunnes työtä seuraavan kerran tulee.

Tässä välissä unohtakaa se "paidatta"-osuus.

Kukaan ei käske näyttämään kiireiseltä, lopettamaan xboxin peluuta ja heittämään koripalloa takaisin laatikkoon. Olet täysin vapaa räveltämään mitä mieleen tulee, oli se sitten päiväunien ottamista, nenänkaivamista tai kirjan lukemista.



Kello on yksi yöllä. Itse yleensä valvon myöhempään ja istun tietokoneella. Kapteeni lukee kirjaa tuolilla ja aseman päällikkö katsoo koiran kanssa elokuvia. Suurin osa on nukkumassa ja jotkut juuri keikalta palanneet ovat suihkussa valmistautuen yöpuulle. Elokuvan ääni kuuluu telkkarista ja minä tuhlaan elämääni internetin maailmassa.

Mutta sitten, ensikellot huutavat ja kertovat lähtevät yksiköt. Kirkkaat valot syttyvät ja radion ylitse naisääni rupeaa puhumaan.
"5905, that is five-nine-zero-five, Kenilworth Avenue, House Fire, box 9, Engine 809, Engine 809B, Engine 812, Engine 830, Engine 808, Truck 809, Truck 801, Tower 833, Squad 808, Battalion 801, Ambulance 809, respond on channel 3."

Toiset kellot ja särisevät metallikellot herättävät viimeisetkin nukkujat. Seinillä valotauluissa juoksevat osoite, yksiköiden nimet ja hälytyksen tyyppi. Nuoret toivot juoksevat ympäriinsä, nukkuvat heräilevät, suihkussa ollut pukee hätäisesti ja yrittää saada edes alushousut jalkaan kiireisesti. Kaikki juoksevat, sillä se on rakennuspalo. Olisi mikä tahansa muu hälytystyyppi ja autoille käveltäisiin, mutta rakennuspalokellojen soidessa kaikki toimivat nopeasti. Kukaan ei pue hallin puolella vaan sieppaavat varusteensa syliin ja hyppäävät autoon. Engine 809 rullaa ensimmäisenä ulos yöhön. Vilkkuvat valot valaisevat katua ja autot hidastavat antaakseen tietä. Kuljettaja napsauttaa sireenin päälle ja niin Pierce XT Arrow-merkkinen sammutusauto ampaisee matkaan tuulen humistessa.

Takapenkillä puetaan väliasua, laitetaan kypärähuppua ja yritetään saada sammutustakkia niskaan huolimatta siitä, että viisi muuta yrittää aivan samaa vieressäsi. Tarkista maski ja sen kiinnitykset ja aseta se kaulalle. Pukemisen ohella kuuluu kun palomestari saavuttaa kohteen ja tiedottaa hätäkeskusta.

"Battallion 801 on-scene on the corner of the street. Two-story, wood frame building, heavy fire showing through the roof. People trapped on the second-floor balcony. Working fire."

"Working Fire" tarkoittaa sitä, että palo on todellinen, todettu ja näkyvissä on savua sekä tulta. Savuava pesukone tai käryävä hakekasa kellarissa ei riitä siksi, vaan kyseessä tulee olla todellinen palo.

Ihmisiä toisen kerroksen parvekkeella. Kukaan ei keskity kunnolla puheeseen siitä, kuinka hätäkeskus radiolla hälyttää "working fire dispatchin", eli rakennuspalolähdön, lisäten lauman yksiköitä vasteeseen. Kaikki pukevat keskittyneenä varusteitaan tietäen, että jonkun perheenjäsen on parvekkeella odottaen pelastajiaan. Liikenne väistää paloautoa ja ihmiset yön humussa jalkakäytävillä vilkuttavat palomiehille. Tuuli humisee avonaisesta ikkunasta sisään ja puhuminen autossa sisällä on vaikeaa. Oikeanpuolimmaisella istuimella istuu "lineman", mies jonka tehtävä on ottaa linja, eli työletku autosta. "back up" avustaa tätä kantaen erilaisia työkaluja. Lineman on pukenut kaikki varusteensa ja asettaa vielä maskiosan valmiiksi kasvoilleen irroittaen kuitenkin letkun sillä paineilman tuhlaaminen autossa olisi turhaa.

Korkeat liekit ja palamisen loimu näkyy kauas, talo on kuin valtava kokko joka valaisee kaiken ympäristöstään. Kuljettaja ajaa niin kovaa kuin uskaltaa vilkkaasti liikennöidyllä tiellä vaarantamatta muita. Risteyksessä tulee oikealta puolelta Kentlandin VPK:n Tower 33 joka kohteliaasti antaa tietä sammutusautolle ja sitten kiihdyttää vanaveteen. Matkaakaan ei ole enää kuin muutamia satoja metrejä ja esimies katsoo sopivan paikan. "Suoraan talon eteen" kuuluu käsky kuljettajalle. Palomestari komentaa radiolla, juuri ennen autojen pysähtymistä, sammutusauton hyökkäämään alakerran sisäänkäynnistä ja kapuamaan toiseen kerrokseen. Parvekkeella on kuulemma äiti ja kaksi lasta ja nostolava 833 taas pyrkii heidän luokseen ulkokautta. Auto pysähtyy ja esimies katsoo takapenkille varmistaakseen jokaisen tietävän tehtävänsä ja taktiikan. Auto pysähtyy ja ovet läsähtävät auki. Lineman kurottaa sivulle ja ottaa matkustajan puoleisen valmiin linjan, nappaa suihkuputkesta ja letkulenkistä kiinni ja nopealla nykäisyllä vetää letkupinon alas maahan. Nopealla juoksulla pari ampaisee etuovelle ja ennenkuin huomaakaan, asettavat maskit kasvoilleen, potkaisevat ovenraadon sisään ja suihkuputki vettä suihkuten aloittavat hitaan etenemisen toiseen kerrokseen sisäkautta.

Itse varmistan lisäveden saamisen, kytken syöttojohdon viereiseen palopostiin ja avaan palopostin. Nyt auto saa vettä, ja ensimmäinen tehtäväni on ohitse.

Vieressäni seisoo jättiläismäinen valkoinen ilmestys, Kentlandin vapaaehtoisten Tower 833. Sopivana yhteensattumana, 33 metriä konetikasta ja päässä henkilölava. Ripeästi miehet asettelevat auton valmiiksi ja seuraavaksi koneenkäyttäjä käynnistää konetikkaan. Kaksi miestä siirtyy henkilölavaan tai "torniin" ja näin varsi aloittaa hitaan kapuamisen kohti palavan talon parveketta. Vaikka tuli pitää kovaa ääntää, kuuluu pakokauhu ja paniikki vielä kovempina huutoina parvekkeelta. Lieskat syövät huonetta parvekkeen oven takana ja aika käy vähiin. Tuskallisen hitaasti konetikas edelleen kohoaa ylöspäin kirien välimatkaa umpeen. Alapuolella lisää miehiä valmistautuu asettuen konetikkaan alkupäähän odottaen mahdollisuutta kiivetä ylös talon katolle sahaamaan aukkoja. Otan itse haligan-työkalun ja kirveen ja siirryn parini kanssa sammuttamaan ulkopuolelta. Hajoitan ikkunan kirveellä ja parini tähtää vesisuihkulla sisään sisällä olevan parin pyynnöstä.

Nyt nostolava kolahtaa parvekkeeseen. Toinen palomiehistä nappaa lapset syliinsä ja nostaa nostolavan turvaan ja toinen palomies ottaa äidistä otteen, vetäen tämän nostolavaan myös. Käsimerkki ja koneenkäyttäjä rupeaa siirtämään konetikasta kohti maan kamaraa. Alhaalla ambulanssin miehistöt valmistelevat tavaroitaan ja varautuvat hoitamaan palovammoja.

Paineilmaa hengittäen jatkamme työn tekoa talon kuistilla. Sisällä ollut perhe siirretään ambulansseihin ja sisällä ollut pari ilmoittaa, ettei talosta ole löydetty ketään muita etsinnöistä huolimatta. Talo palaa edelleen valaisten yötaivaan.



Kun viimeinenkin palanen työtä on tehty palopaikalla, palaavat autot asemalle. Väki rynnii ja tappelee suihkupaikoista. Rupean laittamaan ruokaa sillä se kuuluu uusille asemalla. Juuri kun kaivan astioita kaapista, pärähtävät kellot taas. Joko?

"Paramedic local, 2325, two-three-two-five, Kilmer Street, chest pains, 60-year old male, Ambulance 809, Tower 833, Paramedic Ambulance 855, respond on channel two."


Palomies T tulee suihkusta ja kävelee toimistoa kohti. Siemaistessaan limupulloa hän ottaa tietokoneen latauksesta ja kävelee kohti ambulanssia. Palomies S asettuu kuljettajan paikalle ja käynnistää auton samalla vastaten radiolla "Ambulance 809", kuitaten saaneensa tehtävän. Huomaan T:n unohtaneen tulostimesta tulleen paperilappusen jossa on tarkemmat tiedot joten otan sen mukaani ja nousen ambulanssiin kolmanneksi, kuten oppilaan kuuluu. Rauhallisesti lähdemme matkaan kohti kaupungin yötä.

Laitan kumihanskat käteen heti autossa jo matkan aikana kuten on opetettu. Sen jälkeen otan tulostimesta tulleen "print-outin" ja luen tarkemmat tiedot potilaasta. Ei merkittävää historiaa, rintakipu tuntuu puristavana. Paljoa muuta ei päivystäjä ole saanut irti asiakkaastamme. Matka on lyhyt ja ennenkuin huomaan, olemme jo etuovella. Nappaan hoitolaukun, defibrillaattorin ja happilaukun mukaani seuraten kahta kokeneempaa "oppi-isääni". Koputus oveen muttei vastausta. Koputus uudestaan. "Fire Department, you called for us, Sir, please, open up!" Ei vastausta. Vielä kerran, "Fire Department, you called for us, Sir". Nyt palomies S kiertää ikkunalle ja katsoo sisälle. Mitä ilmeisemmin asiakkaamme on tuupertunut suoraan oven eteen toiselle puolelle eikä liiku. Sen kummempia kummasteluja lisäämättä palomies S on potkaista oven sisään mutta onneksi toinen älyää kokeilla kahvaa joka avaa oven huomattavasti näppärämmin.

Potilas makaa maassa ja T tarkistaa elintoimintoja. Ei pulssia, ei hengitystä, ei mitään. "Nothing." Ilman suurempia ohjeita rupeaa T painelemaan rintakehää ja S ottaa lääkehapen kotelostaan. Minä avaan defibrillaattorin, laitan sen päälle, kytken piuhat ja kiinnitän lätkät potilaan rintakehään T:n pitäessa muutaman sekunnin taukoa painelussa. Palomies S maskinasettelun ohella tokaisee radiolla Kentlandin VPK:n nostolava-autolle, että kyseessä on "Working Code", tarkoittaen elvytystä. Vastaukseksi tulee "Roger, hitting the pedal to the metal, Tower 833".

Tässä välissä tietenkin mietin, että se nyt ei ihan hirveästi auta vaikka 50-tonnin painoisella konetikasautolla olisi talla pohjassa. Järin vauhdikkaasti se ei kuitenkaan kulje.

Defibrillaattori kehoittaa iskemään. Isku annettu ja painelu jatkuu. Kirjoitan potilaasta ne tiedot mitä sain paperille ja katson defibrillaattorin näyttöä.
Samalla Tower 833 jarruttaa talon eteen ja kuusi palomiestä laukkujen kanssa kävelee sisälle. Kaksi ottavat heti ventiloinnin ja painamisen tehtävät pois meidän porukalta ja jatkavat. Yksi tutkii asunnon lääkekaappia ja pari muuta hakevat ambulanssista paareja ja nostolakanoita.

Elvytys jatkuu. Ventilointia ja painamista. Lääkkeitä löytyy jonkin verran ja niiden reseptilaput täsmäävät potilaan ajokorttiin. Kirjoitan ne ylös papereihin. Defibrillaattori kehoittaa iskemään. Painan nappulaa ja tällin jälkeen muut jatkavat ja minä jatkan papereideni kanssa.

Nyt Paramedic Ambulance 855 tulee pihalle ja kolme hoitotason naispalomiestä nappaavat laukkunsa ja tulevat sisään. Lifepak 12 vaihdetaan defibrillaattorijohdon toiseen päähän ja suoniyhteys avataan esimiehen lyhyen selostuksen jälkeen.

Adrenaliinia suoneen, painelua ja iskuja. Aikaa kuluu ja toimenpiteet toistetaan monta kertaa. Nyt on kulunut puoli tuntia eikä silti ole minkäänlaista vaikutusta eikä tilanne näytä järin hyvältä. Viimein palomies B hoitotason ambulanssi 855:sta antaa käskyn lopettaa. "Aight, lets stop clowning around. That's it."

Se on siinä. Mitäs siihen enää. Tavarat jätetään kiinni poliiseja varten jotka kutsutaan nyt paikalle. Kaikki tarpeellinen tehtiin, mutta sydän pisti hanttiin eikä elvytyksen jatkaminen olisi enää mielekästä, sillä kolmen vartin jälkeen tuskin aivotoimintaa liiaksi on.

Mitään synkän mustaa ilmaa ei kuitenkaan huoneeseen laskeudu. Eräs palomies antaa potilaalle hiljaa rukouksen ja toinen toivottaa hyvää matkaa, mutta sitten jatketaan normaalisti hymy huulella kertoen vitsejä ja jutellen viimeillan elokuvasta. Väki istuu ulos portaille näpräämään kännyköitään odottaen poliisin tuloa. Eihän kukaan pahaa toivo kenellekkään, mutta liika murehtiminen se vain masentaisi ja musta huumori auttaa jaksamaan. "Must be because the Flyers took a beating, I was pretty close too."

Surffailin puhelimella fireimages.nettiä naapurin WLAN:in kautta portailla poliisin tuloon saakka. Olen oikealla alalla.











Näin hieman dramatisoiden pyrin tiivistämään sitä tunnetta, mitä kokee tehdessään jotakin tälläistä. Elvyttäminen olohuoneen lattialla tai liikennekolariuhrin auttaminen ovat asioita, joita tehdessään joskus muistaa minkälaista hommaa tekeekään. Ajatus hiipii takaraivoon ja tavallaan kuiskaa sinulle "muistatko, kun järjestelit tuotteita kassalla?" Sitä on kiitollinen kun saa tehdä jotakin tälläistä. Saa tehdä sellaista työtä, jolla on oikeasti merkitystä jollekkin ihmiselle. Saan auttaa ihmisiä sellaisella tavalla joka sekä merkitsee niille ihmisille, että saa minut itseni motivoituneeksi ja innostuneeksi. Joku voi ajatella asian niin, että nautin ihmisten epäonnesta mutta silloin menee pahasti metsään. Onnettomuuksia sattuu ihmisille ja minä olen kiitollinen siitä, että voin olla auttamassa kun apua tarvitaan. Se, että nauttii täysin rinnoin siitä mitä tekee antaa sellaista eliksiiriä jaksamiseen ja myös muuhun elämään paloaseman ulkopuolella. Kun palaa konetikasautolla takaisin asemalle keikkaputken jälkeen ja huomaa, että lääkintäesimies on kirjoittanut taululle "hyvää työtä tikasmiehistö, potilaalla oli pulssi 72 sairaalaan saapuessa" viitateen elvytykseen muutama tunti sitten, tuntee jotakin sellaista, mitä voi todella pitää arvossa. Tai entäs kun postilaatikosta kolahtaa kirje joka kiittää rakkaimpansa pelastamisesta? Saa siinä taistella kyyneleitä vastaan kaikella milä pystyy eikä se välttämättä riitä.

Minä tiedän, ettei tällä tavalla saisi ajatella suomalaisena, pitäisi vain jurottaa ja valittaa työstään, mutta minulle palomies on sankari, samoin kuin poliisi tai vaikka sotilas. Yhdysvalloissa se määrä, mitä esimerkiksi palomies saa arvostusta, on huikaiseva. Ihmiset tulevat juttelemaan, halailemaan, kättelemään ja kiittelemään. Jopa minun kaltaista honkkelia junnua univormussa on kiitelty työstä syyskuun terrori-iskujen aikaan. Yritin kyllä selittää, että vähänlaisesti tuli tehtyä hommia silloin mutta ei se kuulemma haitannut sillä ajatus on tärkein.

Lapset vilkuttavat paloautoille ja Yhdysvaltojen lippu liehuu komeana auton perässä. Jäätelökioskilla jokainen haluaa nähdä paloautoon ja puhua palomiesten kanssa. Iltaisin jos kävelee kohteesta takaisin ambulanssiin keskustassa satelee treffikutsuja naisilta illanviettopaikkojen terassilta ja saa kiittää onneaan, mikäli ehtii autoon ennenkuin on poseerannut ainakin kolmen eri porukan kameroille. Jokainen voi toki miettiä miten se vaikuttaa työssä jaksamiseen ja onnellisuuteen jos ihmiset turuilla ja toreilla osoittavat sinulle avoimesti kiitollisuutta ja arvostustaan. Tyynesti sitä sitten poseeraa kameroille ja vastenhakoisesti täyttää velvollisuutensa ja halailee kauniita naisia kameraa varten, näin huomion määrää havainnollistaen. Enkä myöskään kyllä oikein pysty laskemaan kuinkahan monessa perhealbumissakin saatan koreilla tälläkin hetkellä.

Mutta vaikka en arvostusta saisi hippusen vertaa, ei se rakkauttani tätä alaa tai ihmisten auttamista kohtaan veisi pois.





Edellinen teksti voidaan myös tiivistää toisella tavalla.
Eli joo, on mulla vähän henkisesti vaikeuksia vääntää täällä Suomessa sekalaisia hanttihommia, jeejee.

Onneksi on kotikylän VPK joka aina silloin tällöin antaa palan taivasta piipparin vinkumisen muodossa puoli neljä aamulla. Haalari syliin ja paloautoon.

Takapenkiltä.

Tässä vähän rock-musiikkia ja vauhdin hurmaa.






Päällystön mukana avustajana, tosin ilman sen kummempia räminöitä.
Rakennuspalo, Baltimore Avenue.

Tarkennusta käytännön asioihin.

Moni varmasti ajattelee, miten käytännössä kaikki tapahtuu ja etenee.

Tavoitteena on opiskella palomies-hoitotason sairaankuljettajaksi Prinssi Georgen piirikunnan pelastuslaitoksen alaisuudessa. Käytännössä se tapahtuu siten, että toimitaan joltakin asemalta käsin, tässä tapauksessa asemalta yhdeksän. Osa ihmisistä asuu asemalla opiskellessaan tai muuten, ja minä olen yksi heistä aina ollessani maassa. Sähkölaskua, internettiä tai vuokraa ei tarvitse maksaa ja satunnaisesti asema tarjoaa sapuskaa. Perustarvikkeet, kuten ketsuppia, kahvia, mausteita, ruokailuvälineitä ja vastaavia on saatavilla veloituksetta, mutta omalla vastuulla on yleensä pääruoan hankinta. Se onkin suurin menoerä itselleni siellä ollessani ja siksi pyrin ostamaan suuria määriä erilaisia ruoka-aineksia ja tekemään itse niin paljon kuin pystyn. Tällä tavoin saan minimoitua päivittäisen ruokabudjetin muutamiin dollareihin.

Mutta paikallinen puhelinlasku, vaikka ei suuri olekaan, noin viidestä kymmeneen dollaria kuussa, julkisen liikenteen matkat, erilaiset hyötytarvikkeet hammastahnasta sukkiin, muut elämän pikku menot ja ennenkaikkea lentoliput syövät rahaa.


Koulutus menee kokonaisuudessaan siten, että taustaselvitysten ja vastaavien jälkeen saadaan paikka "probationary firefighterina" jostakin alueen asemalta. Tämän jälkeen on paperisotaa ja lääkärintarkastuksia. Kun se kaikki on takana saadaan henkilökohtainen ja uniikki numero PGFD:stä ja sitten voidaan hakea paikkaa Volunteer Recruit Schoolista joka kestää muutamia viikkoja. Siellä opetellaan perustaitoja ensiavusta alkusammtukseen, mutta lähinnä koulutus on tarkoitettu teoriaan alueen laitoksen toiminnasta ja pelastustoiminnasta yleensä.

Kun VRS on takana, saa kuvallisen henkilökortin ja sitten on vapaa jatkamaan Fire 1 ja EMT-koulutukseen. Fire 1 on paikallinen palomiehen peruskurssi, kun taas EMT-B on ensimmäinen sairaankuljetuksen kurssi. Molempien kesto on vain muutamia satoja tunteja kunkin kohdalla, mutta koulutusta ei olekaan tarkoitus jättää siihen.

Fire 1-kurssin jälkeen on kymmeniä muita kursseja, kuten Rescue 1 tai HazMat 1, joita kaikkia pitää pikkuhiljaa käydä "työharjoittelun", eli päivittäisen osallistumisen aseman toimintaan, ohella. Kokoajan, myös ilman kursseja, osallistutaan hälytystehtäviin ja muihin aktiviteetteihin oppilaan roolissa, seuraten ja avustaen.

EMT-B:n jälkeen seuraa muutamia täydennyskursseja ja ennenkuin EMT-I -kurssille voi hakea, tulee suorittaa myös tietty määrä työharjoittelua Basic-tasolla. EMT-I, eli Intermediate, vastaa suomalaista perustason sairaankuljettajaa, ja kyseinen koulutus kestää noin 500 tuntia. Tämän jälkeen on taas jakso työntekoa Intermediate-tasolla ja sen jälkeen voi hakea viimeiselle tasolle, eli EMT-P. EMT-Paramedic vastaa hoitotason sairaankuljettajaa ja onkin paikallinen ensihoidon yleistaitaja lääkeosaamiseltaan ja muilta taidoiltaan. Paramedic-koulu kestää yleensä noin 2600 tuntia.

Tämän kaiken saavuttamiseen menee tietenkin useampia vuosia, riippuen lähinnä rahatilanteesta, eikä urakka tule olemaan helppo. Koulutus itsessään on veloituksetonta joiltakin osin, mutta joissakin tapauksissa esimerkiksi Paramedic-koulu täytyy itse rahoittaa siten, että palolaitos korvaa koulutusmenot oppilaalle jokaisen hyväksytysti läpäistyn lukukauden jälkeen ja vaikka tälläisessä tapauksessa rahan saa takaisin, on sen saaminen ensisijassa jo saavutus. Siksi kaikki lahjoitukset ovat tervetulleita.

Kaiken tämän jälkeen olen aikanaan Firefighter-Paramedic.

Vähemmästäkin hajoaa pää

Joskus miehen on tehtävä mitä miehen täytyy tehdä ja hetkeksi jättää jokin asia, vaikka kuinka paljon sitä tahtoisi.

Niin, olen takaisin Suomessa hetkellisesti. Alunperin tarkoitus oli palata ensimmäisen kerran 17. päivä elokuuta, mutta päivä olikin nyt. Mutta lukijat, ällös pettykö, lähden tästä jossakin välissä takaisin.

Vaikka nyt ei hurjan paljon tee mieli ruotia asiaa tässä harmituksen tilassa, niin ymmärrän kyllä uteliaisuuden. Lääkärintarkastuksen kanssa oli muutaman päivän hämminki, ja se hämminki sai aikaan sen, etten päässyt vielä Recruit Schoolin alkavaan jaksoon, vaan seuraava olisi vasta 12. päivä elokuuta, muutama päivä ennen paluulippuani, jolloin en kuitenkaan siihen pääsisi myöskään. Vaikka sinällään olin kyllä oppipoikana, ettei toimettomana tarvinnut istua päiviä pääksytysten, vaan sai ihan oikeasti olla mukana ja auttaa, oli tämä yksi syy.

Toiseksi, rahat tältä mieheltä ovat muutenkin vähissä, ja Yhdysvalloissa en toistaiseksi saa tehdä palkkatyötä, joten kultapino ei lisäänny siellä ollessani. Rahaa kuitenkin paloi siellä joka hetki jonkin verran, ja jos kaksi kuukautta olisi vielä edessä niinsanotusti "turhaa" aikaa, olisi se taloudellisesti ajatellen typerää. On pakko tehdä jotakin työtä edes hetken aikaa, jotta tilillä on muutakin kuin miinusta, ja siihen tarvitsen työpaikkaa.

Kolmanneksi, minun täytyy jahdata elämäni menetettyä rakkautta, ja kyllä, olen vakavissani.

Jos olisin rahakas, olisin tietenkin jäänyt kahdeksi kuukaudeksi vielä, mutta pitkällisen pohdiskelun aseman päällikön kanssa ja kerrottuani tilanteesta päädyimme tähän ratkaisuun. Pitää hoitaa asioita suomenmaassa kuntoon ennenkuin voin taas palata. Siihen, että menen takaisin, tuskin menee loputtomia aikoja, mutta voitte kyllä uskoa, että miestä ottaa päähän niin paljon, että silmissä sumenee. Ei minua huvita olla täällä Suomessa, ei sitten yhtään. Mutta asema yhdeksän odottaa siellä, se on ollut siellä jo vuodesta 22, joten eiköhän se siellä vielä hetken odota suomalaista sankariaan.

Omasta palokunnastani on joskus aikanaan uhottu, että minut "maksetaan hevon helvettiin", kunhan en olisi liiemmin läsnä. Pitänee vetää miehet tilille.

Kommenttiosioon vapaaehtoisten lahjoittajien yhteystiedot.

Paperisotaa.

Kalle-Erik Vähäkylä koettiin nimenä liian vaikeaksi, ja koska kaikkien eurooppalaisten nimi on Hans, sain olla itsekin Hans. Toisaalta, Hans pelkkänä on kovin tylsä, joten semmoisen sillan kautta, että aasi hukkui, tuli nimestä Han Solo. Ja jos on päällystön orjana naputtelemassa tietokonetta ja viuhuttelemassa kynää joka viikonloppu, on luonnollisesti galaktinen kirjuri.

Lääkärintarkastus meni hyvin, vaikka koko ruljanssiin hurahti kuusi tuntia. Testejä, neuloja ja juoksumattoja sain hyvän annoksen.
Parin viikon päästä saan uniikin henkilönumeroni PGFD:hn.

Ensihoidossa on hassua miten yhden kuukauden aikana oppii tuntemaan vakioasiakkaat, lääkärit, sairaanhoitajat ja jopa sairaalan siivoojat nimiltä. Mutta kai sitä väkisinkin oppii, jos jonottaa Prince George´s Hospital Centerin ensiapupolin jonossa vähemmän tärkeän asiakkaansa kanssa viisi tuntia.

Vapaaehtoiset Chewbaccat, jonoon.

Viikot vierivät.

Päivästä toiseen, valot vilkkuvat ja kellot vinkuvat. Ylös sängystä, katso osoite seinällä olevasta valotaulusta ja yritä saada edes housut oikeinpäin jalkaan. Juokse ajoneuvohalliin ja laita varusteet päälle. Muista ottaa tietokone latauksesta, tunge se yksikönjohtajan istuimelle ja nappaa yksi Dr. Pepper mukaasi. Toistetaan noin viisitoista kertaa päivässä.

Niin, tälläistä arki asemalla on. En minä valita, sillä itsehän tätä halusin. Mutta vaikka kuinka yrittäisi, kova tahti vie välillä miestä. Joskus tuntuu, ettei kestä enää yhtäkään kellon särähdystä, mutta juuri kun pääsee ajattelemasta, kirkkaat valot syttyvät ja sinut revitään sängystä ylös. Motivaatiota pitää tietenkin yllä se, että syy hälytykseen on jonkinasteinen hölynpöly.
Mutta päivä poissa asemalta, kenties tutustumassa Washington D.C:n ja kaikkiin sen nähtävyyksiin, ja kun illalla tulee takaisin asemalle, on kuin uusi ihminen. Tuulahduksia ulkopuolisesta maailmasta hetkeksi kasvoille, ja ennenkuin huomaakaan, voi ottaa taas paloaseman ja sen elämän avosylin vastaansa. Hymy naamalla voi napittaa univormun paitaansa ja laittaa sammutushousut ambulanssin viereen odottamaan. "Antaa tulla, mä oon valmis."

Keskiviikkona on toinen lääkärintarkastus terveysasemalla ja sen jälkeen on Recruit Schoolin vuoro. Recruit School on se, josta sitten ponnistetaan palomiehen koulutukseen. Tällä hetkellä olen oppilas, joten minulle ei ole oikeaa paikkaa paloautossa, eli vaikka olen miehistössä ja penkillä istun, on autossa minun lisäksi silti oltava minimimiehitys. Ensimmäisen tason jälkeen, eli Firefighter 1-kurssituksen jälkeen olen tämän piirikunnan alueella jo harjoittelija, mikä tarkoittaa, että minut voidaan laskea oikeaksi takapenkkiläiseksi.
Tällä hetkellä minulla on punainen kypärä, eli toisinsanoen en saa tepastella palaville katoille tai palaviin rakennuksiin sisälle.

Kunhan uudempi ambulanssi tulee takaisin huollosta ja tuo vanha rutku pistetään säilöön, saatan innostua tekemään kuvasarjaa ja inventaariota perustason ambulanssista Prinssi Georgen piirikunnasta.

Tervetuloa asemalle yhdeksän.

Prinssi Georgen piirikunta ei ole paras ensivaikutelma, mitä Yhdysvalloista voi saada. Vaikka Maryland on tulotasoiltaan Yhdysvaltojen ensimmäinen, Prinssi Georgen piirikunta ei todellakaan. Täällä ei liiemmin ole ollenkaan "hyviä" seutuja, vaan lähes kaikkialla on köyhää. Valtaväestö on tummaihoisia ja meksikolaisia, ja turhan monella ei ole mitään virallisia tietoja kuten sosiaaliturvatunnuksia tai ajokortteja.

Kun saavuin asemalle ja kerroin ihmisille, että tämä tosiaan on ensimmäinen kerta Yhdysvalloissa, ja että olen saapunut taka-ajatuksena saada pysyvä jalansija tänne, nauroivat kaikki räkäisesti, ja ihmettelivät miksi ihmeessä olen tullut Prinssi Georgeen. Vaikka tämä onkin tumman väestön köyhää aluetta, eivät slummit ole samanlaisia kuin elokuvissa ja peleissä, vaikka kurjalta näyttävätkin. En täältä koskaan hankkisi asuntoa tai tänne muuttaisi, mutta toisaalta, ei yksikään täällä asemalla olevista ihmisistä asu näillä seuduilla, ottamatta huomioon paloasemalla asuvia, kuten minä.

Haluaisinko olla jossakin muualla, keskituloisen, normaalin kansan äärellä? En, en todellakaan. Nämä ihmiset tarvitset näitä palveluja enemmän, ja minä haluan mieluusti auttaa apua tarvitsevia. Ihmiset iloiten ja kiitollisina kiittelevät ja ihailevat palomiehiä jotka heitä auttavat, ja vaikka ei PG:ssä kannata kävelyille mennä öisin keskustaan, ei pelastuslaitoksen asussa liiemmin huolta ole. Ihmiset tervehtivät, hymyilevät ja tulevat juttelemaan. Lapset nykivät hihasta nauraen ja ihailevat paloautoja.

Asema on mukavan tilava, mutta jokainen varmasti osaa kuvitella, että jos pääasiassa nuorista opiskelijoista koostuva parinkymmenen hengen porukka asuu keskenään paloasemalla, on meininki sen mukainen. Vuorokausirytmiä ei liiemmin ole, sohvat eivät ole sävysävyyn, tuoleilla notkutaan ja musiikki pauhaa. Toisaalta, porukka on kuin iso perhe, päivällinen ja illallinen syödään yhdessä saman pöydän ääressä, kuudelta iltapäivällä siivotaan, seitsemältä iltapäivällä kuunnellaan keskusradiosta "pelastusuutiset", eli toisinsanoen hätäkeskus lähettää jokapäiväisen tiedotteen piirikunnan aluuesta jossa kerrotaan mitkä ajoneuvot ovat poissa käytöstä, missä sairaaloissa on ruuhkaa, isoista tietöistä alueella, millä asemalla on vajaa miehitys, kuka palomestari päivystää ja vastaavat alan tiedot siltä päivältä ja seuraavalle päivälle. Jokaisella perheellä pitää olla koira, joten asema yhdeksälläkin on. Brandon on muutaman vuoden vanha dalmatialainen joka on aina pirteällä tuulella. Brandon hylättiin nuorena ja hylkäyksen jälkeen sai kestää vuoden päivät pahoinpitelyjä hylkääjien naapurilta, mutta onneksi uusi, välittävä ja lämmin koti urkeni asema yhdeksän muodossa. Äijä hankkii huomiota kaikilta, juoksentelee ulos ovista pihalle ja nukkuu sohvilla ihmisten vieressä. Jos hälytyksiä on paljon, eikä hallissa ole rauhaa, ottaa hurtta hatkat ja menee toisen puolen asuntolaan nukkumaan hiljaisuuteen.


Sosiaalisuuden osalta ihmiset ovat kovinkin erilaisia verrattuna Suomeen. Onnettomuuspaikoilla ja sairaaloiden ensiavuissa muut palomiehet, poliisit ja hoitajat tulevat juttelemaan ja taputtelemaan selkiä ihan tuntemattomille, naureskellen aloittavat kertomaan vitsejä ja kyselemään kuulumisia. Puoli neljä yölläkään aniharva jurottaa, vaan juttu kulkee kovasti ja kaksi poliisia retuttaa sankaria ovesta sisään, roikottaen paidasta ja samalla kun odottelevat sairaanhoitajaa, rupeavat vain iloisesti juttelemaan minulle ja kyselemään mitä päivällä on tapahtunut ja mites jakselen. Sellainen on todella mukavaa ja saa iloiselle mielelle, tosin välillä on vaikea olla kiinnittämättä huomiota siihen juoppoon joka haisee paloviinalle mailin päästä ja on ilman housuja, vaikka poliisit tuskin ajattelevatkaan asiakastaan.


Aseman rytmi on hektinen, eikä unta liiemmin saada, ainakaan tolkuttoman pitkissä sessioissa. Kellot pauhaavat ja kirkkaat valot syttyvät asuntolapuolella jatkuvasti, seinillä rupeaa juoksemaan osoitteita, tietoja ja hälytyskoodeja jonka jälkeen puolipukeisia nuorukaisia ryömii sängyistään ulos. Saavuttuani koneesta ja ensirituaalit suoritettuani lykättiin käteen sairaankuljetuslehtiö, laitoksen t-paita, sitten pieni perehdytys ympäriinsä ja sen jälkeen en nukkunutkaan kahteentoista tuntiin. Tosin sain hyviä kuvia.

Tässä se nyt on.

Kohta kentälle. Mitä minä mietin, sitä en itsekään tiedä.


Tämä lienee se päivä jota tulen muistelemaan.

Niin vähän, niin paljon.

Niin. Seitsemäntoista päivää jäljellä ennen lähtöä. Jos tämä olisi lähtö armeijaan, laittaisin varmaan laskurin sivuille, mutta eiköhän jokainen lukija osaa seitsemästätoista laskea alas.

Jännittääkö? Ei yhtään, mikä varmasti voi yllättää. Odotus sen sijaan taas on kova, ja sen sietäminen ei ole ollenkaan helppoa. Osasyy siihen, miksei ollenkaan jännitä lienee se, etten ehkä ole täydellisen orientoitunut tilanteeseen. Muutama päivä sitten huomasin käveleväni pihalla ja ajattelevani, että "ei tunnu siltä, että lähtisi". Ei niin, jotenkin ei tavallaan tunnu. Seitsemäntoista päivää, ja astelen suurkaupunkiin jollaista en ole ennen nähnyt. En ole maailman suurista metropoleista Düsseldorfia enempää nähnyt, enkä Yhdysvalloissa ole käynyt. Täällä maaseudulla on tultu oltua melkein koko elämä nähden nämä samat ihmiset, samat maisemat ja samat pihatiet. Enää seitsemäntoista aamua ja olen ventovieraana ulkomaalaisena paikassa jossa mikään ei ole tuttua. Ei ole keskustan S-Markettia, ei Tähtelän hiekkateitä eikä naapurin peltoja, mikään ei muistuta mistään tutusta mihin on aina tottunut.

Tätäkin kirjoittaessa olo on vähän sumea. En vain oikein tiedä mitä kirjoittaisin, mutta samalla olisi mukava jotakin lähestyvästä lähdöstä rustailla. Onko tosiaan niin, että seitsemäntoista päivän päästä voin kirjoittaa tännekkin sieltä paikanpäältä, sieltä minne olen aina tahtonut?

On, ja sehän tässä hämiltyneeksi pistää kuin kvanttifysiikka konsanaan. Pitäisikö muuttaa tapaa jolla päiviä täällä viettää? Aina hälytyksen tullessa paloasemalle mietin, onko tämä viimeinen hälytys johon osallistun ennen lähtöäni, onko tämä viimeinen kerta kun saa juosta alushousut väärinpäin hullunlailla kohti autoa keskellä yötä maaseudun yössä? Entäs päiväheinien antaminen hevosille? Tai kuolemanvaarallinen palokunnan sähly keskiviikkoisin? Entäs hyväy ystävät? Nyt on ehkä jo sitä aikaa kun rupeaa miettimään kaikkea sitä mitä tulee kaipaamaan. Nämä ovat vain niin saakelin rakkaita asioita elämässäni. Vaikka raavaan iso mies testosteronivirtoineni olen, tulee äitiä tosi ikävä. Oma äitini kun on sattumoisin maailman paras ja mukana täydellä teholla pelastus- ja sammutustoiminnassa omalla asemallani, ja vaikka toisin voisi luulla, on hälytystoiminta aika perhanan hauskaa oman äidin kanssa, vaikka viidetkympit siltä jo tusahtivat. No nalkuttaahan se, varsinkin ajotavasta, ettei se nyt pelkästään aina ruusuja ole, jos nyt ihan rehellisiä ollaan. Mutta äitihän se on, eipä kai sille mitään voi. Mutta tuskin voi sanoa eläneensä kunnolla ennenkuin voi hyvillä mielin todeta, että on ensin murtoraudalla ja moskalla hakannut turhautuneena, jonka jälkeen on repinyt moottorisahalla rappukäytävän oven auki ja sitten astellut pimeän savun täyttämään asuntoon oman äitinsä kanssa.


Aika täällä menee lähinnä nyt kotitilan orjahommia tehdessä ja sekalaisten asioiden järjestelyssä, mutta kokonaisuudessaan olisin kyllä jo valmis lähtemään.
Sitä odotellessa, tässä pari kuvaa asemalta yhdeksän.

Tuhannen ja yhden hälytyksen tarinat

Kun viimeisimmät kymmenen vuotta olin unelmoinut Yhdysvalloista, työstä josta todella pitäisin ja ympärivuotisesta lämmöstä, en olisi ikinä uskonut, että tämä kaikki olisi vain sähköpostin päässä.

Niin helppoa se oli. Ensin kuitenkin jotain itsestäni.

Koko elämäni olen asunut Etelä-Suomessa rannikon tuntumassa ja maaseudun elo on sekä tuttua, että lähellä sydäntä. Elämä eläinten ja peltojen keskellä on rakasta, mutta tiedän myös miltä tuntuu asua kerrostalossa keskellä kaupunkia ilman, että tuntee yhtäkään ihmistä samasta rakennuksesta.

Lukiossa opiskelu taasen on ollut mukavaa, vaikken kovin ahkerasti paikan päälle ole koskaan vaivautunut. On tosin ollut upeita hetkiä sellaisten opettajien kanssa, joiden opetusta voisi kuunnella päivästä toiseen, kysellen kaikesta mitä mieleen tulee, aina saaden vastauksia kysymyksiinsä. Sääli vain, että tahdonvoima vähemmän kiinnostavilla tunneilla istumiseen on ajoittain ollut vähissä. Laiskuuttahan siitä voi syyttää, samoin kuin voi siitä, etten koskaan ole viihtynyt oikein missään työssä, vaikka kokemusta kaikenlaisesta onkin vuosien saatossa tullut.

Tavoitteena on siis ollut myös saada työ, josta todella nauttii ja johon herääminen on palkkio, ei kuluttava velvollisuus. Niin paljon näkee ihmisiä, jotka vuodesta toiseen puurtavat työpaikallaan kokien palkkapäivän olevan ainoa kohokohta koko toimenkuvassaan. Ei raha minulle niin merkitse tässä elämässä, että olisin valmis raatamaan vain sen vuoksi päivästä toiseen.

Tietenkin tahdon myös tarjota rakkaalleni kaikkea sitä, mitä hän tahtoo, elää elämääni hienossa talossa ja olla kaupassa miettimättä ostanko vessapaperia vai leipää. Uskon vain vakaasti, että voin yhdistää tämän kaiken. Tehdä työtä jota todella rakastan ja siinä samalla myös elää taloudellista riippumattomuutta. Tahdon elää sellaista elämää, josta voin olla ylpeä. Tehdä työtä josta voin puhua ylpeänä, kokien tekeväni jotakin tärkeää. Tahdon, että kun vuosien päästä yläasteen luokkakokous tulee lähemmäksi, voin kertoa tehneeni jotain todella merkityksellistä ja hienoa. Tahdon, että voin sanoa todella eläneeni unelmaani.

Työn ohella toinen unelmani on aina ollut päästä Yhdysvaltoihin harjoittamaan tälläistä työtä. Ehkä olen idealisti, mutta unelmat mahdollisuuksien maasta, miljoonista maahanmuuttajista ja kaikesta siitä, mitä maa on ihmisten mielissä ja sydämissä on uponnut minuun kuin ne tarinat ilmaisesta maasta, tulevaisuudesta ja onnesta aikoinaan upposivat kaikkiin niihin eurooppalaisiin, jotka tavoittelivat parempaa elämää. Ja sitä minä todella aion itsekin tehdä, tavoitella parempaa elämää.

Ilmasto Suomessa on myös luotaansatyöntävää. Kylmyydessä värjöttely suurimman osan vuodesta ei ole asia, joka liiemmin minuun vetoaisi. Luonto on ajoittain hyvinkin kaunista, ja lumikin on silmälle miellyttävää kun sitä katselee jostain missä on lämmintä. Ei haittaa, jos talvi on hetken ja tulee yhtä nopeasti kuin on saapunutkin, mutta kun puoli vuotta tarvotaan vuorotellen loskassa ja mudassa, hampaat kalisten pimeässä, alkaa minun mittani täyttyä.

Joten taas yksi ranskalainen viiva elämäni "To Do"-listaan.

Ensimmäisen kerran sain todella tuntea millaista on tehdä työtä jolla todella on tarkoitusta, kun syliin iskettiin sammutusvaatteet ja kypärä. Ei ole sen jälkeen mikään tuntunut enää samalta enää koskaan. Kuten infokentässä totesin, olen vapaaehtoista uraa luonut Länsi-Uudenmaan Pelastuslaitoksen eri sopimuspalokunnissa rannikon aluuella. Sinivilkut ja defibrillaattorit olivat minulle työtä jossa on jotain todellista ja arvokasta siitä hetkestä kun ensimmäistä kertaa paloasemalle kävelin. Vaikka yöt läpeensä käärisi letkuja metsässä tai kädet taskuissa seisoisi kylmässä tunti toisensa jälkeen odotellen käskyä, on tunne siitä, että saa todella tehdä jotakin oikeaa, jättänyt jälkensä. Kun on yöllä istunut paloautossa kiitäen kohti päällä olevaa elvytystä, tietäen joka hetken olevan tärkeää jonkun toisen ihmisen rakkaalle, miten aamulla jaksaa enää herätä ja palata istumaan työpaikalle, kestäen asiakkaita ja yrittäen ansaita leipäänsä työllä joka ei mitenkään muuta kenenkään elämää, eikä muutenkaan vaikuta mihinkään? Myös ajatuksena vapaaehtoisuus palo- ja pelastustoimessa tekee vaikutuksen. Siinä on minusta suunnatonta arvokkuutta, että on ihmisiä, jotka korvauksetta heräävät yöllä piipitykseen ja rynnistävät kohti paloasemaa tietämättä yhtään mihin joutuvat ja kuinka pitkäksi aikaa. Tämä kaikki mitenkään väheksymättä ammattipalomiehiä, sellaiseksi tässä itsekin tavoitellaan.

Noh, kuten tässä kohtaa varmasti arvataan, olen löytänyt yhden työn jota todella tahdon tehdä. Tosin arjen elämä vielä hetki sitten oli kovin kaukana tästä unelmasta. Ei VPK:lla pysty täälläpäin itseään eikä tärkeimpiään elättämään, on maksettavana kaikkea vuokrasta puhelinlaskuun, joten muita, tylsiä ja tavallisia töitä on pitänyt ohella tehdä. Ja jos ihminen joka päivää kiroaa elämäänsä, tulee raja vastaan jolloin ei enää jaksa. Tästä sitten pääsemmekin blogin aiheeseen.

Pimeänä iltana tietokoneen äärellä pohdiskelin hiljaa, että tuleekohan itsestäni ikinä mitään siitä, mitä niin palavasti toivon. Katselin internetin ihmemaailmasta erilaista palo- ja pelastusalaan liittyvää materiaalia, ja ajattelin kokeilla onneani.

Kirjoitin googlen hakuun yksinkertaisesti "fire department" ja siirsin osoittimen "hae"-nappulan päälle. Klikattuani etsiskelin erilaisia paloasemia muutamilla kriteereillä ja otin rekrytointisähköposteja ylös. Muutamat osoitteet kerättyäni näpyttelin pitkän sähköpostin unelmistani ja tavoitteistani, liittäen mukaan kokemukset ja koulutukset ja survaisin lähetä-nappia.

Seuraavana iltapäivänä, eli työpäivän alkua itärannikolla, alkoi sadella sähköposteja ja puhelinsoittoja kaukaa atlantin takaa. Heihin kuulemma oli kolahtanut teksti unelmista ja haaveista, ja se oli menoa sen sileän tien. Jouduin ihan valitsemaan tarjolla olevista vaihtoehdoista mieluisimman.

Lentolippu kourassa nyt ihmettelen. 21. päivä toukokuuta kello 08.00 lähtee lento Helsingistä Heathrowin kautta Baltimore-Washington Internationalille. Lopullinen kohde on Engine and Truck Company 9, Prince George's County Fire Departmentin alaisuudessa, Bladensburgin pikkukaupungissa keskellä Baltimore-Washington metropolia. Perillä saan oman huoneen asemalta, henkilökohtaiset varusteet ja seuraavana maanantaina aloitan elämään unelmaani. Unelmaa, josta voin todella olla ylpeä.