Miksi?

Miksi lähteä maapallon toiselle puolelle tekemään työtä, josta ihmiset kotimaassakin monesti haluavat rahaa? Siinäpä se vasta kysymys on, enkä voi siihen täydellisesti vastata itsekään. Täytän kohta 22 vuotta ja tämän ikäisenä olisi hyvä, jos olisi vähän enemmän vakautta elämässä sen sijaan, että asustelee paloasemalla muiden vastaavien taliaivojen kanssa. Siivoamista, tarkastuksia, pyykkäämistä ja kokkaamista riittää sellaisiin mittasuhteisiin, ettei sitä aina vankilasta erota. Toisaalta, vapauttakin joissakin suhteissa. Määrättyjen tehtävien jälkeen voi rauhassa loikoilla ja keskittyä vaikka kirjojensa lukemiseen.

Noh, miksi ihmiset ylipäätään ryhtyvät vapaaehtoiksi palomiehiksi? Onko se adrenaliini, vauhti, vaara, toveruus, yhteisö tai kenties ilmaiset limpparit jota asemalta saa? Kovin vähän maailmassa löytyy vapaaehtoisia R-Kioskin myyjiä, kirjastonhoitajia tai talonmiehiä. Tästä päätellen pelastusalassa on väkisinkin jokin salainen jippo joka saa ihmiset kerääntymään yhteen työn ääreen ilman rahallista korvausta. Vapaaehtoisen pelastustoimen juuret juontuvat satojen vuosien päähän ja yhä edelleen ne ajat hönkivät muistoaan asioissa. Englannin kielessä on loputtomasti pelastustoimen sanastoa jonka merkitystä ei kunnolla pysty ymmärtämään, ellei ymmärrä historiaa niiden takana. Joka tapauksessa, vapaaehtoisuuden juuret ovat syvään juurtuneet maailman paloasemille.

Ehkä ennemmin kuin setvin kaikkien vapaaehtoisten ja palkattujen motiiveja hakeutua alalle, selvitän omaani. Lähinnnä selkeyden ja kaavamaisemman kerronnan vuoksi. Mitäpä minä muista tietäisin, varsinkin kun tarinoita on varmasti niin monta kuin on kypärien kantajiakin. Tietämättä muiden ajatuksista tekojen takana, itse tartun kypärään monta kertaa päivässä ja nousen paloautoon, katsellen hitaasti avautuvaa hallinovea ja kuunnellen radiosta kuuluvaa selostetta. "At the intersection of Mosside Boulevard and Haymaker Road, two vehicle head on accident with injuries, company 4 has been alerted. Time 0833." Arkinen elämä ja rutiini tekevät vastaavista radioviesteistä tavanomaista kuultavaa. Se on vain tarkentavaa informaatiota joka auttaa hahmottamaan tilannetta. Kuitenkin, hätäkeskuspäivystäjän tottuneen äänen takana on toisenlainen maailma. Työmatkallaan ollut viisilapsisen perheen äiti ja kauppaan matkalla ollut opiskelija. Rutiinin ja tottumuksen sijaan "toisella puolella" auttamisen ketjua on ihmisiä joilla on hätä. Arjen elämä särkyy hetkessä ja lasinsirpaleiden mukana autossa lentävät matkustajat ovat mahdollisessa elämän kääntymispisteessä. Työkyky, näkö tai elämä voivat hävitä silmänräpäyksessä. Tätä puolta tulee ajateltua ehkä vähän liian harvoin istuessa raskaassa pelastusautossa kiinnittäen turvavyötä ja naureskellen vierustoverin vitseille. Ajatus siitä, että sillä samaisella hetkellä vaikeasti loukkaantunut nainen, jonkun äiti, retkottaa verisenä turvavyötään vasten ja miettii, näkeekö lapsiaan enää, on kovin kaukainen ja vieras. Ehkä onneksi?

Ajoneuvohallin ovi nousee kokonaan ylös ja hitaasti pelastusauto rullaa esiin aamuaurinkoon. Sireeni kaikuu rakennuksista ja hälytysvalojen loiste tervehtii liikennemerkeistä. Joskus näinä hetkinä vaivun ajatuksiini ja mietin matkaani syrjäisen maaseutukunnan VPK:n kautta amerikkalaisen suurkaupungin esikaupunkibetoniviidakkoon. Mikä minut on tänne tuonut ja miksi? Neljä vuotta sitten olin kuolaa valuvan innokas, osallistuen kaikkiin mahdollisiin harjoituksiin, hälytyksiin ja aktiviteetteihin mihin ikinä pystyin. Juoksin paloasemalle harva se hetki ja käytin kaiken voimani oppiakseni kaiken mahdollisen tiedon ja taidon. Kertaakaan en saanut siitä rahallista korvausta, mutta toisaalta, kertaakaan en sitä edes pysähtynyt ajattelemaan. Halusin tehdä sitä. Se oli hauskaa ja mukavaa, tärkeää ja mielekästä.

Ohi vilistävät amerikkalaiset pikaruokaketjut ja englanninkieliset tienviitat. Maaseutu on vaihtunut Pittsburghin esikaupunkialueeseen. (Vaikka kuvassa onkin New Yorkin Engine 65.) Hiljaisen maaseutukylän sijaan olemme Pennsylvanian neljän suurimman tien risteyksessä. Valot välkkyvät ja mennyt elämä vilisee silmien ohi samaan tahtiin. Näinä itsetutkiskelun hetkinä miettii syitä tähän. Mikä tänne on tuonut, miksi ja miten? Musiikin soidessa saattaa jopa hymähtää muutamaankiin otteeseen siitä kaikesta absurdiudesta jota tilanne mukanaan tuo. Samoilla hetkillä pelastusauto hidastaa onnettomuuspaikan edessä esimiehen jakaessa käskyjä. Muikea hymy, peukku pystyyn ymmärtämisen merkiksi ja nauraen kypärä päähän samalla kun astuu ulos ovesta.

Naurun ja peukkujen heiluttelun sijaan kolhiutuneessa autossa häilyy tietoisuuden rajamailla perheellinen ihminen. Nainen jolla on rakkaita, lähimmäisiä, ystäviä ja henkilöitä jotka välittävät. Useimmille ihmisille onnettomuus sattuu vain kerran elämässä. Rutiinista ei voi puhua kun paniikki valtaa mielen ja epätoivo kalvaa sydäntä rinnassa. Mitä näiden ihmisten mielissä liikkuu? Kuvat aviomiehestä, lapsista ja koirasta? Huoli niiden pärjäämisestä jos itse ei ole enää paikalla? Kuka maksaa laskut, kuka vie nuorimman lääkärille? Kuka tervehtii koulusta palaavaa jälkikasvua ovella?

Ihmisillä on paljon menetettävää. Omaisuuden ja terveyden lisäksi mukana on pahin kaikista. Lähimmäinen, rakas, perheenjäsen, ystävä. Toinen ihminen. Menetyksen tuska ja sen pelko. Kun sisäiset verenvuodot vievät viimeisetkin voimat ja sivuikkunan aiheuttama vamma ohimossa tekee ajattelemista kivuliasti, mitä ihminen miettii läheisistään? Entä mitä kotona oleva aviomies tai lapsikatras ajattelisi, jos tietäisi? Elämän tärkein ihminen on jossakin kaukana, lämpöisän sylin sijasta matkalla kohti kuoleman lautturia, toisenlaiselle matkalle ajasta ikuisuuteen. Kun tietoisuus häilyy, mitä ajatuksia sireenit herättävät? Miltä tuntuu kun palomies tervehtii, kysyy mihin koskeen ja ujuttautuu takapenkielle, käsillään tukien niskaa. "Do not worry ma'am, the fire department is here. We are here to help you out." Sanat joita itse olen monesti käyttänyt ensimmäisenä selostuksena. Auttavatko ne? Tuleeko toivonkipinä siitä, että vielä pääsee kotiin? Miltä ne tuntuvat?

Merkitseekö se, mitä käsilläni teen? Onko sillä vaikutusta? Olenko vain historiaa vai teenkö historiaa? Tiedän, että yritin tekstilläni vastata kysymykseen, mutta yrittäessäni muodostaa vastausta ajaudun itse kysymään. En minä mistään mitään tiedä. Sen sijaan toivon, että ne tunnit luokassa, luetut kappaleet ajoneuvojen leikkauskohdista ja kopioidut muistiinpanot traumapotilaan hoitamisesta maksavat itseään takaisin kun pelti kolisee. Toivon, että niillä on väliä eivätkä ne vain olisi samantekeviä hetkiä elämässä, asioita joillla ei ole mitään arvoa. Sillä, elämähän on täynnä asioita joita tekee turhaan ilman mitään merkitystä. Ajatteleeko Paloesimies Jukkapekka P. koskaan mitä kaikkea minä teen niillä taidoilla, jotka aikoinaan opin hänen liikennepelastuskurssilla, kylmässä Suomessa? Että ne selostukset pelastussaksien käyttämisestä kantaisivat tietoa ja taitoa jonkun räkäpäisen nuoren sällin mukana maailman toiselle puolelle ja konkreettisesti koskettaisivat hyvällä tavalla jonkun amerikkalaisen perheenäidin elämää? Tuskin, mutta jos ajattelee, toivottavasti on ylpeä omasta työstään. Sietäisi.

Eihän tässä kukaan ihmisiä pelasta, lähinnä vain pitkittää viikatemiehen vierailua. Harjoittelun, opiskelun ja tottelevaisuuden ansiosta lahjoittaa yhden sekunnin lisää. Yhden hetken lapsien kanssa, yhden kävelyn, yhden yhteisen joulun, yhden lomamatkan lämpöön rakkaimpiensa kanssa, yhden ohikiitävän tunnin oman kullan kainalossa. Toivottavasti niillä on merkitystä, toivottavasti työni ei valu hukkaan. Toivottavasti ne hetket tulevat ja toivottavasti ne säilyvät muistoissa. Toivottavasti matka kohti UPMC Mercy-sairaalaa on täynnä toivoa paranemisesta, paremmasta huomisesta ja ehjästä elämästä. Toivottavasti minä merkitsin.

Toisaalla perhe istuu television ääressä illalla kodissaan. Koti on henkinen ja fyysinen turvapaikka, ihmisen luola jonne voi paeta muuta maailmaa ja viettää tärkeää aikaa läheistensä kanssa. Lasten kasvaminen pikkuisista murrosikään ja kaikki koetut hetket hengittävät muistojen taikaa talon seiniin. Koti on paljon muutakin kuin puuta ja lasia, se on vuosien saatossa rakennettu ajatus.
Nyt juuri hiljattain ostettu televisio rupeaa kipinöimään savutussahdusten saattamana. Ennenkuin kukaan ehtii tehdä mitään, terävä lieska lyö television sisuksista ja sytyttää verhon tuleen. Vanhemmat saattavat lapsensa ulos soittaen samalla hätäkeskukseen, katsoen kun tuli valtaa yläkerran olohuonetta. Mitä sellaisessa tilanteessa ajattelee?



Paloaseman yhteisöllisyys ja tapa tehdä asioita yhdessä lämmittävät illanviettoa. Popcornit ja tortillat häviävät lautaselta Frendit-maratonin tahdissa. Vapaaehtoiset palomiehet, ammattipalomiehet, asemalla asuvat ja yötä viettävät nuokkuvat sohvilla ja tuoleilla, ivaavien ja sarkastisten vitsien lentäessä naurunremakan keskellä. Kova huumori on osa pelastustoimea ja tulee aina varmasti olemaankin. Kukapa sitä edes muunlaisena haluaisi? Näitä hetkiä kaipaa aina ollessaan poissa. Tälläistä toveruutta ja lämpöä on vaikea löytää muualta. Vanhojen palomiesten tuhannet tarinat ja nuorten innokkuus niitä kuunnellessa ovat kuin leiritulen tarinankerrontahetkiä.


Harva ymmärtää sitä miten nopeasti tuli etenee huoneessa. Kymmenissä sekunneissa verhot liekehtivät sytyttäen seinän tapetit ja rakenteet tuleen. Liekkien loimu näkyy ikkunan takaa ulos asti. Odotus tuntuu ikuisuudelta, hätäpuhelun alkamisesta voisi luulla olevan tunteja.


Kellojen kilinä ja päivystäjän puhe katkaisevat illanvieton kuin veitsellä sivaltaen. Liukutangot kolisevat ihmisten siirtyessä alakertaan. "432 Altaview Drive, possible residential fire, companies 4, 5 and 1, Rescue 6 for the RIT, due to respond." Takkeja laitetaan päälle ja kypäristä tartutaan jämerällä otteella. Varmalla kävelyllä kohti sammutusautoja ja kyytiin nouseminen. Päällimmäisenä ajatuksena on kuitenkin se samainen joka kuuluu jokaiseen rakennuspalohälytykseen. "Turhaa. Väärä hälytys. Höpönlöpöä." Moderni aika, palotarkastukset ja paloturvallinen rakentaminen on johtanut siihen, että todellisia rakennuspaloja on, onneksi, kovin harvoin. Palot useimmiten tyssäävät alkuunsa ja loppuvat ennenkuin edes kunnolla lähtevätkään.


Kohteessa on kuitenkin toisenlainen tervetulotoivotus. Savuavan leivänpaahtimen tai höyryn aiheuttaman paloilmoituksen sijaan yläkerran ikkunasta lyövät liekit kohti taivasta. Sammutusauto pysähtyy palopostin viereen ja esimies jakaa käskyjään. Kuljettaja rupeaa kiinnittämään syöttöletkua kiinni sisäänottoon samalla kun minä ja työparini repäisemme puskurilinjan letkun irti autosta ja ryhdymme kävelemään kohti etuovea. "Nyt mennään eikä meinata." 

Monta vuotta sitten istuin Pusulan paloasemalla luokkahuoneessa kuunnellen Paloesimies Pekka S:än oppituntia savusukelluksesta. Lieskahdukset, ovien murtamiset ja etsintätekniikat juoksivat taas mielessäni kun parini kanssa nostamme maskit naamalle ja ryhdymme paineilmaa hengittäen murtamaan ovea jonka viimeisenä talosta poistunut oli kiirehtiessään läimäyttänyt lukkoon. Sorkkarautaa muistuttava Haligan-työkalu tungetaan lukkopesän kohdalta sisään ja kirveen hamaraa käyttäen runnotaan se sinne sisään. Pyörittävällä liikkeellä saa kammettua lisää tilaa lukkopesän ympärillä olevien karmien antaessa periksi. Tämä taas antaa yhä lisää tilaa tunkea työkäly pidemmälle. Napakka isku kirveen hamaralla Haligan-tangon kulmaan ja viimeinen kampeava veto. Kovan pamahduksen saattelemana metallinpalat lukosta ja puunsirpaleet karmeista lentävät tangentin suuntaan. Ovi on nyt auki ja näyttävä murtaminen antoi pienen puuskan adrenaliinia.

"See, the stairs go upstairs there, on the right side!" Paineistette letku vetää huonekaluja ja pikkutavaroita sivuun kun sitä vedetään pitkin eteisen käytävää. Portaiden alapäähän päästyämme voimme selvästi nähdä miten paksu savupatja täyttää yläkerran. "Siellä se on. Nyt näytetään mihin me pystytään." Kävellen pystyssä kiipeämme portaita pitkin yläkertaan ja savuverhoon astuttuamme laskeudumme polvillemme. Kontaten eteneminen on raskaampaa, mutta ainakin näkee mihin on menossa. Nyt näkee liekeissä oleva huone. Kuuma loimutus tervehtii savun läpi ja liekkien juuri näkyy savun alapuolella. Tälläisenä hetkenä rupeaa taas ajattelemaan kaikkia sekalaisia ajatuksia. Päässä kuuluu aina välillä erään laulun sanatkin.



These are the days
Where you become what you become
These are the streets
Where the story's told



Entä ne kaikki ihmiset jotka ovat aikoinaan epäilleet minua? Kunpa he näkisivät minut nyt. Kunpa äiti, isä ja sisarukset näkisivät minut nyt. Kunpa mummo ja kummitäti. Kunpa voisin tehdä ihmisistä ylpeitä, ylpeitä sukulaisestaan. Jokainen ihminen haluaa hyväksyntää, tavalla tai toisella. Koen tavallaan, että haluan ostaa paikkani tässä maailmassa, ja tämä on hyvä tapa päästä edes vähän lähemmäksi sitä tavoitetta.

Nyt palavan huoneen kuumuus tuntuu jo kunnolla suojavaatteiden läpi. Liekkien rätinä ja paineilmalaitteen hengityksen äänet tahdittavat konttaamista eteenpäin. Huoneen ovelle päästyämme näemme helposti mistä liekit lähtevät. Seinän kulmasta, telkkarin takaa. Koko huone ei ole vielä liekeissä, ainoastaan noin kolmasosa siitä. Hetken arviointi suihkuputken suuntaamisesta vesivahinkojen välttämiseksi ja viimein vedän kahvasta taaksepäin. Rekyyli-isku nykäisee hartioista mukavasti samalla kun noin 35 asteen kulmassa lähtevä suihku kiitää kohti kohdetta. Kahva takaisin eteen suihkun sammuttamiseksi ja taas nopea arviointi uudesta suihkauksesta. Seuraava lähtee kohti kattoa antaen mukavan pölähdyksen höyryjä. "Kunpa äiti näkisi mut nyt." Enpä olisi tänne arvannut päätyväni kun ensimmäistä kertaa ihastelin paloautoja Inkoon VPK:n hallissa. "Elämä kuljettaa, mutta pitäisi varmaan keskittyä tähän sammuttamiseen."
Kolmas, vähän pienempi, suihku sammuttaa viimeisenkin liekin ja huoneeseen jää leijumaan enää, hieman edellistä ohuempi, savuverho. "Good job Finland, good job." kuuluu takaatani, samalla kun tunnen taputuksen olkapäältäni. Kunpa isäni näkisi miten saan hyväksyntää minua paljon  kokeneemmalta palomieheltä. Miten tälläisiä hetkiä voisi ikuistaa ja kehystää? Onko niitä mahdollista saada seinälle, kulkemaan aina mukana, huonoja hetkiä varten?



Ehkäpä suhtaudun tähän keskivertoa suuremmalla tunteellisuudella, mutta pyrin kuvaamaan sitä kaikkea mitä tunnen ja ajattelen tätä tehdessä. Kun rakennuspalon jälkeen istuu paloauton puskurin päällä ulkona juoden limpparia, hymy on aina korvasta korvaan. Kuin suuren urheilusuorituksen jälkeen olo on kaikkensa antanut. Lisäksi, vielä enemmän kuin mitään muuta, olen omilla teoillani säästänyt ihmisille heidän kodin. Olen etuoikeutetussa asemassa. Saan omalla työlläni vaikuttaa toisten ihmisten elämään positiivisesti. Huoneen remppaamisella ja savuvahinkojen korjaamisella yläkerrassa talo on kuin uusi, eivätkä lapset menetä synnyinkotiaan tai vanhemmat omaa tulevaisuuden turvapaikkaansa. Elämä jatkuu ja vaikka hetken näytti siltä, että arjen tukipilareita kaatuisi, ne seisovatkin yhä pystyssä, tukien iloista elämää pitkälle kohti tulevaisuutta. Koskaan ei voi tietää mitä elämässä voi sattua, ja kaikkeen ei voi ikinä vaikuttaa, mutta ainakin tätä hätää on autettu.


Jos joku miettii, olenko oikeasti näin dramaattinen ja pohdiskeleva ajatuksissani, vastaus on kyllä. Kyllä olen ja se tekee elämästä välillä turhan hankalaa. Jokainen ihminen kuitenkin sisimmässään miettii hyväksyntää, onnellisuutta ja elämänsä tärkeitä hetkiä. Haluan merkitä, haluan olla ylpeyden aihe ja haluan tehdä jotakin jolla voin oikeasti vaikuttaa ihmisten elämään ja hyvinvointiin. Tässä alassa on paljon taikaa ja mahdollisuuksia, jos on vain valmis tekemään työtä sen eteen. Ja kun puhuin siitä neljän vuoden takaisesta innokkaasta junnusta joka kuola valuen juoksi paloautoille, unohdin mainita, että se ei ole hävinnyt minnekään. Käsi tärisee vähän vähemmän kokemuksen ja taitojen karttumisen myötä sekä ulkoinen olemus on tyynen rauhallinen. Sisällä vellova pikkupoika kuitenkin yhä kiljuu innosta ja nauraa saadessaan tehdä jotakin näin hienoa ja huikaisevaa. Satunnaisesti tämä pikkupoika riuhtoo itsensä esiin sisimmästäni ja tuo leveääkin leveämmän hymyn naamalle katsoessani lähteviä paloautoja, nousevaa nostolavaa tai peltiä murskaavia pelastusleikkureita.

Usein tulee myös ajateltua sitä, miten etuoikeutettu olenkaan kun saan tehdä työtä näin hienojen ihmisten kanssa. Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni rinnalleni tälläisiä tosimiehiä ja -naisia jotka jokaisella teollaan pursuavat ammattitaitoa, määrätietoisuutta ja suoraselkäisyyttä?

Pahoitteluni siitä, etten pysty vastaamaan niihin kysymyksiin jotka itse esitin tekstin alussa. Jos yritän, huomaan ajautuvani vain lisäkysymyksien esittämiseen ja sivuraiteille, pohtien sitä kaikkea mitä nämä matkat ja kokemuset minulle merkitsevät. En osaa vastata, sillä en itsekään tiedä. Tiedän vain, että nämä ovat sellaisia päiviä, hetkiä ja kokemuksia jotka määrittävät osaa minusta ja tekevät minusta sen mitä minä joku päivä olen. Vaikka kunnianhimoni haluaa korkeakoulujen maailmaan ja lääketieteen pariin, tiedän myös sen, että palokirves on lunastanut ikuisesti paikkansa minun sydämessäni. Jos kuukaudesta toiseen joka päivä asuu paloasemalla ja silti jaksaa innosta puhkuen huoltaa kalustoa ja pestä ambulansseja, voi ruveta aavistamaan, että saattaa mahdollisesti olla jonkun itselle rakkaan asian äärellä. Ja sitähän minä olen. Elän unelmaani, joka päivä. Tai ainakin yhtä niistä.


Ja niin ajoneuvohallin ovi rupeaa taas nousemaan vilkkuvien valojen säestämänä. Tiedossa on väärä hälytys tai sitten elämää muuttava seikkailu. Kuka tietää? Moottorit jyrähtävät käyntiin ja paloautot lähtevät matkaan. Nostan kypärän päähäni ja rupean laittamaan paineilmalaitetta selkääni. "Kunpa äiti näkisi minut nyt."