Niin vähän, niin paljon.

Niin. Seitsemäntoista päivää jäljellä ennen lähtöä. Jos tämä olisi lähtö armeijaan, laittaisin varmaan laskurin sivuille, mutta eiköhän jokainen lukija osaa seitsemästätoista laskea alas.

Jännittääkö? Ei yhtään, mikä varmasti voi yllättää. Odotus sen sijaan taas on kova, ja sen sietäminen ei ole ollenkaan helppoa. Osasyy siihen, miksei ollenkaan jännitä lienee se, etten ehkä ole täydellisen orientoitunut tilanteeseen. Muutama päivä sitten huomasin käveleväni pihalla ja ajattelevani, että "ei tunnu siltä, että lähtisi". Ei niin, jotenkin ei tavallaan tunnu. Seitsemäntoista päivää, ja astelen suurkaupunkiin jollaista en ole ennen nähnyt. En ole maailman suurista metropoleista Düsseldorfia enempää nähnyt, enkä Yhdysvalloissa ole käynyt. Täällä maaseudulla on tultu oltua melkein koko elämä nähden nämä samat ihmiset, samat maisemat ja samat pihatiet. Enää seitsemäntoista aamua ja olen ventovieraana ulkomaalaisena paikassa jossa mikään ei ole tuttua. Ei ole keskustan S-Markettia, ei Tähtelän hiekkateitä eikä naapurin peltoja, mikään ei muistuta mistään tutusta mihin on aina tottunut.

Tätäkin kirjoittaessa olo on vähän sumea. En vain oikein tiedä mitä kirjoittaisin, mutta samalla olisi mukava jotakin lähestyvästä lähdöstä rustailla. Onko tosiaan niin, että seitsemäntoista päivän päästä voin kirjoittaa tännekkin sieltä paikanpäältä, sieltä minne olen aina tahtonut?

On, ja sehän tässä hämiltyneeksi pistää kuin kvanttifysiikka konsanaan. Pitäisikö muuttaa tapaa jolla päiviä täällä viettää? Aina hälytyksen tullessa paloasemalle mietin, onko tämä viimeinen hälytys johon osallistun ennen lähtöäni, onko tämä viimeinen kerta kun saa juosta alushousut väärinpäin hullunlailla kohti autoa keskellä yötä maaseudun yössä? Entäs päiväheinien antaminen hevosille? Tai kuolemanvaarallinen palokunnan sähly keskiviikkoisin? Entäs hyväy ystävät? Nyt on ehkä jo sitä aikaa kun rupeaa miettimään kaikkea sitä mitä tulee kaipaamaan. Nämä ovat vain niin saakelin rakkaita asioita elämässäni. Vaikka raavaan iso mies testosteronivirtoineni olen, tulee äitiä tosi ikävä. Oma äitini kun on sattumoisin maailman paras ja mukana täydellä teholla pelastus- ja sammutustoiminnassa omalla asemallani, ja vaikka toisin voisi luulla, on hälytystoiminta aika perhanan hauskaa oman äidin kanssa, vaikka viidetkympit siltä jo tusahtivat. No nalkuttaahan se, varsinkin ajotavasta, ettei se nyt pelkästään aina ruusuja ole, jos nyt ihan rehellisiä ollaan. Mutta äitihän se on, eipä kai sille mitään voi. Mutta tuskin voi sanoa eläneensä kunnolla ennenkuin voi hyvillä mielin todeta, että on ensin murtoraudalla ja moskalla hakannut turhautuneena, jonka jälkeen on repinyt moottorisahalla rappukäytävän oven auki ja sitten astellut pimeän savun täyttämään asuntoon oman äitinsä kanssa.


Aika täällä menee lähinnä nyt kotitilan orjahommia tehdessä ja sekalaisten asioiden järjestelyssä, mutta kokonaisuudessaan olisin kyllä jo valmis lähtemään.
Sitä odotellessa, tässä pari kuvaa asemalta yhdeksän.