Kun saavuin asemalle ja kerroin ihmisille, että tämä tosiaan on ensimmäinen kerta Yhdysvalloissa, ja että olen saapunut taka-ajatuksena saada pysyvä jalansija tänne, nauroivat kaikki räkäisesti, ja ihmettelivät miksi ihmeessä olen tullut Prinssi Georgeen. Vaikka tämä onkin tumman väestön köyhää aluetta, eivät slummit ole samanlaisia kuin elokuvissa ja peleissä, vaikka kurjalta näyttävätkin. En täältä koskaan hankkisi asuntoa tai tänne muuttaisi, mutta toisaalta, ei yksikään täällä asemalla olevista ihmisistä asu näillä seuduilla, ottamatta huomioon paloasemalla asuvia, kuten minä.
Haluaisinko olla jossakin muualla, keskituloisen, normaalin kansan äärellä? En, en todellakaan. Nämä ihmiset tarvitset näitä palveluja enemmän, ja minä haluan mieluusti auttaa apua tarvitsevia. Ihmiset iloiten ja kiitollisina kiittelevät ja ihailevat palomiehiä jotka heitä auttavat, ja vaikka ei PG:ssä kannata kävelyille mennä öisin keskustaan, ei pelastuslaitoksen asussa liiemmin huolta ole. Ihmiset tervehtivät, hymyilevät ja tulevat juttelemaan. Lapset nykivät hihasta nauraen ja ihailevat paloautoja.
Asema on mukavan tilava, mutta jokainen varmasti osaa kuvitella, että jos pääasiassa nuorista opiskelijoista koostuva parinkymmenen hengen porukka asuu keskenään paloasemalla, on meininki sen mukainen. Vuorokausirytmiä ei liiemmin ole, sohvat eivät ole sävysävyyn, tuoleilla notkutaan ja musiikki pauhaa. Toisaalta, porukka on kuin iso perhe, päivällinen ja illallinen syödään yhdessä saman pöydän ääressä, kuudelta iltapäivällä siivotaan, seitsemältä iltapäivällä kuunnellaan keskusradiosta "pelastusuutiset", eli toisinsanoen hätäkeskus lähettää jokapäiväisen tiedotteen piirikunnan aluuesta jossa kerrotaan mitkä ajoneuvot ovat poissa käytöstä, missä sairaaloissa on ruuhkaa, isoista tietöistä alueella, millä asemalla on vajaa miehitys, kuka palomestari päivystää ja vastaavat alan tiedot siltä päivältä ja seuraavalle päivälle. Jokaisella perheellä pitää olla koira, joten asema yhdeksälläkin on. Brandon on muutaman vuoden vanha dalmatialainen joka on aina pirteällä tuulella. Brandon hylättiin nuorena ja hylkäyksen jälkeen sai kestää vuoden päivät pahoinpitelyjä hylkääjien naapurilta, mutta onneksi uusi, välittävä ja lämmin koti urkeni asema yhdeksän muodossa. Äijä hankkii huomiota kaikilta, juoksentelee ulos ovista pihalle ja nukkuu sohvilla ihmisten vieressä. Jos hälytyksiä on paljon, eikä hallissa ole rauhaa, ottaa hurtta hatkat ja menee toisen puolen asuntolaan nukkumaan hiljaisuuteen.
Sosiaalisuuden osalta ihmiset ovat kovinkin erilaisia verrattuna Suomeen. Onnettomuuspaikoilla ja sairaaloiden ensiavuissa muut palomiehet, poliisit ja hoitajat tulevat juttelemaan ja taputtelemaan selkiä ihan tuntemattomille, naureskellen aloittavat kertomaan vitsejä ja kyselemään kuulumisia. Puoli neljä yölläkään aniharva jurottaa, vaan juttu kulkee kovasti ja kaksi poliisia retuttaa sankaria ovesta sisään, roikottaen paidasta ja samalla kun odottelevat sairaanhoitajaa, rupeavat vain iloisesti juttelemaan minulle ja kyselemään mitä päivällä on tapahtunut ja mites jakselen. Sellainen on todella mukavaa ja saa iloiselle mielelle, tosin välillä on vaikea olla kiinnittämättä huomiota siihen juoppoon joka haisee paloviinalle mailin päästä ja on ilman housuja, vaikka poliisit tuskin ajattelevatkaan asiakastaan.
Aseman rytmi on hektinen, eikä unta liiemmin saada, ainakaan tolkuttoman pitkissä sessioissa. Kellot pauhaavat ja kirkkaat valot syttyvät asuntolapuolella jatkuvasti, seinillä rupeaa juoksemaan osoitteita, tietoja ja hälytyskoodeja jonka jälkeen puolipukeisia nuorukaisia ryömii sängyistään ulos. Saavuttuani koneesta ja ensirituaalit suoritettuani lykättiin käteen sairaankuljetuslehtiö, laitoksen t-paita, sitten pieni perehdytys ympäriinsä ja sen jälkeen en nukkunutkaan kahteentoista tuntiin. Tosin sain hyviä kuvia.
Brandon on cool
VastaaPoista