Niin, tälläistä arki asemalla on. En minä valita, sillä itsehän tätä halusin. Mutta vaikka kuinka yrittäisi, kova tahti vie välillä miestä. Joskus tuntuu, ettei kestä enää yhtäkään kellon särähdystä, mutta juuri kun pääsee ajattelemasta, kirkkaat valot syttyvät ja sinut revitään sängystä ylös. Motivaatiota pitää tietenkin yllä se, että syy hälytykseen on jonkinasteinen hölynpöly.
Mutta päivä poissa asemalta, kenties tutustumassa Washington D.C:n ja kaikkiin sen nähtävyyksiin, ja kun illalla tulee takaisin asemalle, on kuin uusi ihminen. Tuulahduksia ulkopuolisesta maailmasta hetkeksi kasvoille, ja ennenkuin huomaakaan, voi ottaa taas paloaseman ja sen elämän avosylin vastaansa. Hymy naamalla voi napittaa univormun paitaansa ja laittaa sammutushousut ambulanssin viereen odottamaan. "Antaa tulla, mä oon valmis."
Keskiviikkona on toinen lääkärintarkastus terveysasemalla ja sen jälkeen on Recruit Schoolin vuoro. Recruit School on se, josta sitten ponnistetaan palomiehen koulutukseen. Tällä hetkellä olen oppilas, joten minulle ei ole oikeaa paikkaa paloautossa, eli vaikka olen miehistössä ja penkillä istun, on autossa minun lisäksi silti oltava minimimiehitys. Ensimmäisen tason jälkeen, eli Firefighter 1-kurssituksen jälkeen olen tämän piirikunnan alueella jo harjoittelija, mikä tarkoittaa, että minut voidaan laskea oikeaksi takapenkkiläiseksi.
Tällä hetkellä minulla on punainen kypärä, eli toisinsanoen en saa tepastella palaville katoille tai palaviin rakennuksiin sisälle.
Kunhan uudempi ambulanssi tulee takaisin huollosta ja tuo vanha rutku pistetään säilöön, saatan innostua tekemään kuvasarjaa ja inventaariota perustason ambulanssista Prinssi Georgen piirikunnasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti